Hmmm. Ihmeitäkin sattuu...

Eilen jämähti pesukoneen vesiputki jäähän ja naapuriapu tuli pyynnöstä paikalle. Hän on tämän talon remontoinut ja tietää sen systeemit ja voitte kuvitella kuinka tämä helpottaakaan paineita tämän ihanan talovanhuksen hoidossa. 

No niin, hän siis tuli paikalle ja näytti miten tänne on sijoitettu muoviletkut vesijohtoputkien suojaputkiin, jotta helposti aukeaa tällaiset tukokset. Nostettiin lämminvesivaraajan kaapista maalit tieltä pois ja laitettiin imuri kiinni letkuihin ja päälle. Sitten kiinnitettiin mun päiväpeitto ulko-oven eteen, jotta veto pysyisi paremmin oven ulkopuolella. Hän oli ottanut oman ruuviporan sitä varten mukaan ja myös ruuvit! Listan olin ottanut hänen kehoituksestaan varastosta, jossa niitä oli iso pino. 

Parin tunnin kuluttua vesi juoksi taas normaalisti. Sitten piti ruuvata paikalleen pesukoneen vesiletku, jonka olin irrottanut tarkastaakseni, koska vesi alkaa kulkea. Eipä onnistunutkaan tuo homma! Tiiviste oli siellä ihan murusina, eikä pitänyt enää vettä. Kyllä mä siinä muutaman voimasanan mietin itsekseni, koska täällä siihen lähimpään rautakauppaan on matkaa 10 kilometriä  - ja mulla ei ole autoa. Taas täytyy pyytää.... Ja sitä paitsi tarvitsin aamuksi puhtaat pikkumustat ja nyt sitten piti alkaa nyrkkipyykille.

Aamulla hampaita pestessäni katselin sitä käyttökelvotonta pesukonetta ja samalla vilkaisin lattialle. Siinä matolla oli yksi tiiviste... Katselin sitä ja ihmettelin, että mistä ihmeestä se siihen on voinut ilmestyä. Mahtaakohan olla oikean kokoinen? No pitihän sitä alkaa sovittamaan ja sinne se sujahti paikalleen. Mä olin ihan äimänä ja kiitollisuudesta kippurassa - ei tarvitsekaan lähteä rautakauppaan! Mistä ihmeestä se tiiviste siihen ilmestyi?

Siis naapurihan ei tullessaan tiennyt, että tällainen tiiviste multa puuttuu, joten ei se voinut olla hänen tekosiaan. Maalipurkkeja siirreltiin ja päättelin, että jossain niiden välissä on täytynyt olla tämä tiiviste joka oli purkkeja siirrellessä tipahtanut lattialle. Kiitos, kiitos, kiitos. 

Ruokakauppaan piti kuitenkin tänään lähteä, joten soittelin paikalliselle palvelulinjalle, voisiko tätä kautta tänään ajella? Heille se sopii aina. Tiistaisin ja perjantaisin pääsee omalta ovelta kaupan ovelle bussilipun hinnalla - kuvitelkaa, mitä palvelua. Kaikkein hauskinta on se, että kaikkien muiden matkustajien keski-ikä on noin 75 v ja mikä sen hauskempaa kuin vaihtaa ajatuksia kokeneiden ja rentojen ihmisten kanssa reissun päällä. Heillä ei ole kiire minnekään :) 

Ja tämän linjan kuski on ihan huippuluokkaa. Hän on ajanut rekkaa ulkomaita myöten ja bussia ympäri kotimaata. Ja osaa keskustella asiasta kuin asiasta, täydellinen asiakaspalvelija. Hänen reissujuttujaan ollaan kuunneltu mielenkiinnolla ja naurussa suin monta kertaa. Se miten hän kohtelee vanhuksia saa kerta toisensa jälkeen sydämeni sykkyrälle. Huumoria on vähintään joka toisessa lauseessa, eikä hän koskaan pyydä keneltäkään matkarahaa. Yleensä jos joku muistaa vasta kaupalta pois tullessa tai takaisin kotipihalla, että on maksu unohtunut matkan alussa, hän vain nauraa ja sanoo, että olisihan tuon ensi kerrallakin voinut maksaa. Hän on myös intohimoinen kokkaaja ja reseptejä tulee vaihdettua melkein joka reissulla :)

Tänään enimmäkseen puhuttiin pakkasesta ja ihailtiin kylmän muovaamaa maisemaa auringon antaessa parastaan matkantekijöille. Maalla ollaan. Hämeessä. Hiljaisia ja jäykkiä ihmisiä kuulemma - ei näemmä. Kyllä mä niin tykkään asua täällä. 

 

 

 

Eilen katselin pitkin päivää, kun lämpö- (lue: pakkas-) mittari laski laskemistaan. Laitoin tulia muutaman kerran ja pipon päähän, toisen villatakin päälle ja huopikkaat jalkaan - sisällä. Lämpötila ei noussut kuin +14:n ja ajattelin jo, että mitähän mittari näyttäisikään aamulla ja sitten oli vaan myönnyttävä. Napsautin sähköpatterit päälle. 

Makkarissa yläkerrassa on ollut peruslämpönä 15 ja yöksi otan kaikki sähköt irti seinästä paitsi pikkupatterin, joka on kauimmaisena sängystä. Nukun paljon paremmin ilman sähköjä. Tänä aamuna kyllä heräsin kunnolla samantein, kun uskalsin nenäni peiton alta esiin pistää. Siinähän tulee aamujumppa tehtyä vikkelästi, kun vetelee päällensä vaatteet hieman matalammassa lämpötilassa. 

Sisäeteisessä olikin sitten varpaat kippurassa kuudessa plus asteessa - siinä kun ei ole lämmitystä. Nopeasti hipsin lämpimään yrttikylpyyn, joka on nykyään joka-aamuinen rutiinini. Siitä tulee ihanan rento olo ja kun heti laitan päälleni lämpimästi, niin on helppo lähteä Viliä aamulenkille viemään. Laitoin hellaan tulet ja puuro tulelle ja sitten lähdettiin ulos. - 17 näytti mittari ja kuu paisteli mukavasti tähtien lomasta vielä seitsemän jälkeen. En laittanut otsalamppua päälle, kun oli jo sopivan hämärää. Eilen satanut lumi peilasi kuun sirpin valoa ja rauhallista oli kulkea kylätietä Vilin haistellessa naapurissa kylässä käyneiden koirien jättämiä viestejä tien pientareelta. 

Tuo tähtitaivas on kyllä aivan mielettömän ihana asia. Se on kyllä ihan parhaimpia juttuja, joita on tullut tämän muuton myötä. No - ainahan se on siellä ollut, mutta edellisessä kodissani paloi pihavalot koko ajan kyläkeskustassa. Tähdet näyttivät kovin haaleilta niiden valossa. Täällä tosiaan aistii olevansa avaruudessa kiertävällä pallolla, kun vähäksi aikaa katseensa kohti taivasta nostaa. Tästä rauhasta olen niin kiitollinen. Alan vähitellen tuntea itseni kokonaiseksi.

Rauhasta puheen ollen. Toissailtana olin pihavalot laittanut pois kuuden maissa. Yhtäkkiä Vili ilmoitti, että pihalla on joku. Autohan siinä seisoi, enkä tunnistanut ihmisiä hämärässä. Ihmettelin kun Vili ei haukkunut ja yhdessä mentiin ovelle katsomaan. Rakas ystäväni Porvoosta kaverinsa kanssa tuli vierailulle! Olipa ihana yllätys. Kahvit heille keittelin ja päiviteltiin iltaa pitkin asiat tähän hetkeen asti keittiön hämyssä ja saattelin heidät matkaan hyvin mielin. Kyllä maalla on mukavaa. 

Muistan lapsuudestani, kun kyläiltiin paljon sukulaisissa. Silloin ei aina ilmoiteltu tulosta, vaan mentiin kun aikaa oli ja aina siellä kahvit keitettiin. Lapsille kotona tehtyä mehua ja pullaa. Ja monesti kotona tehtyä hiivaleipääkin. Voi kun se oli hyvää. 

Tämän perinteen toivoisin elpyvän, koska ihmiset edelleen kaipaavat ystävien kanssa rupattelua ja ihan vaan olemista. Ei sen kodin tarvitse olla viimeisen päälle, kun tuttuja tulee kylään. Ystävien kanssa vietetyissä hetkissä elämä on läsnä parhaimmillaan. Niistä hetkistä saa voimaa tulevaan arkeen. Kiitos ystäväni. 

 

 

 

Aamulla makuuhuoneessa herätessäni – yläkerran avoimeksi remontoidussa valoisassa huoneessa – oli 14 astetta lämmintä. Siksi nukuinkin varmaan niin hyvin. Untani suojeli untuvapeitto ja sen päällä villahuopa, allani ystävän antama villainen petauspatja patjan päällä ja paljas ihoni. En osaa nukkua, jos ihoni ei saa hengittää. Siksi nukun alasti. Viileässä on hyvä nukkua. Jos lämpötila vielä laskee, niin olen ajatellut neuloa itselleni unipipon. Sellaisiahan käytettiin kauan sitten. Nyt sen ymmärrän – ainoa asia mikä pilkistää peiton alta on pää, eikä vanhoina aikoinakaan taloissa lämmintä talviöisin ollut. Sen tämä sata vuotta sitten rakennettu mummonmökki on minulle jo opettanut.

 

Alakertaan tullessani oli muutaman asteen lämpimämpää – koirani ei pidä lämpimästä, joten en illalla lämmitä paljoa. Vili olisi koko ajan ulkona, mutta nyt on siihen liian kylmää. Ulkomittari näyttää 14 miinusastetta. Tässä istuessani pönttöuuni lämmittää selkäni takana luukut vielä avoinna ja hirsiseinän raoista tuleva pakkanen viilentää sääriäni. Jalat huopatöppösissä ja äitini neulomissa villasukissa pysyvät kyllä lämpiminä.

 

Vähitellen talo lämpiää. Kun aamupuuron keittää puuhellalla, niin pehmeä lämpö leviää huoneeseen ja vähitellen voi aamulla kerroksittain puettuja vaatteita vähentää. Ikkunasta näkyvä maalaismaisema on hennon lumivaipan peittämä – vihdoinkin. Talvi on ollut hyvin vähäluminen ja minun käy sääliksi kasveja, jotka ilman lumipukua palelevat nyt pakkasessa. Junarata kulkee maisemani poikki ja pari kertaa tunnissa kumpaankin suuntaan kulkeva paikallisjuna rytmittää päiviäni.

 

Täällä on hyvä olla. Henki kulkee ja maisemat tervehdyttävät olemuksellaan. Metsät ovat hyvin hoidettuja ja paksu sammal peittää metsän pohjan pihani reunalta alkaen. Siitä lähdetään Vilin kanssa joka aamu lenkille, kun aamupuuro porisee hellalla ja teevesi odottaa kiehumista sen vieressä. Joka aamu on korppi huudellut tervehdyksensä lähipuusta ja joskus vastailen sille sen omalla kielellä – se kuuntelee ja innostuu juttelemaan joskus pitkäänkin. Vielä se ei ole tullut esittäytymään.

 

Vili nauttii, kun saa juosta vapaana ja nuuskia, mitä uusia hajuja on yön aikana ilmestynyt. Naapurin kissa on saattanut käydä tai pieni metsän eläin piipahtaa pihan lähettyvillä. Pieniä polkuja risteilee metsässä, joten asukkaita siellä on. Ehkäpä vähitellen opin niitä tuntemaan. Jostain kohtaa on aikaisemmin hakattu puita, koska nyt aukiolla kasvaa ryhmä pieniä kuusia. Niistä valitsin muutama viikko sitten itselleni joulukuusen, joka piirongin päällä vielä nököttää lumihiutalein koristeltuna. Lumihiutaleet valitsin koristeeksi, koska ulkona oli lumetonta.

 

Aurinko nousee ja värjää metsän junaradan toisella puolella. Vili jo näyttää haluavan ulos, mutta taidan odotella elohopean nousemista vielä hiukan, ennen kuin vien sen lenkille. Sitten voidaan kävellä järvelle eiliseen tapaan. Rantoihin tutustumaan jäällä kulkien – Vili välillä rantaa pitkin juosten, kun kyllästyy liukastelemiseen. Retkiluistelijat luistelivat eilen jo järven yli – minä en jalkaisin vielä lähtenyt, kun jääpiikit unohtuivat kotiin. Unelmoin pilkkimisestä eilen. Jospa sieltä saisi jonain päivänä kaloja soppaa varten.